torstai 10. maaliskuuta 2011

Käsitänkö?

Hienoa, että Tampereella on samanaikaisesti kaksi mielenkiintoista näyttelyä. Subodh Guptan näyttely Sara Hildenin taidemuseossa 12.2.- 30.4.2011 ja Anna Tuorin vuoden nuori taiteilija näyttely Tampereen taidemuseossa 19.2. - 24.4.2011. Ensisilmäyksellä näissä näyttelyissä ei ole mitään yhteistä tekijää. Kummassakin näyttelyssä käytyäni aloin kuitenkin pohtimaan samoja asioita: sitä kuinka itse koen käsitetaiteen ja sen merkityksen.

Subodh Gupta (s1964) on intialainen taiteilija, joka on niittänyt mainetta varsinkin Lontoossa. Sara Hildenin näyttelyssä esillä on maalauksia, marmoriveistoksia, kullattuja esineitä ja kiiltävistä keittiöastioista tehtyjä esineinstallaatioita. Tunnustan, etten kovinkaan paljon innostunut Guptan näyttelyn teoksista. Mitään upeata taiteellista elämystä en kokenut. Tiedän tosin olevani erittäin "vaikea tapaus". Käyn paljon taidenäyttelyissä ja museoissa. Kaikki lomakohtemmekin valitsemme sen mukaan, mitä taidetta kyseisessä paikassa on esillä. Näkemieni taideteosten määrä on siis kohtalaisen suuri. On toki hienoa, että olen kokenut useita klassikkoteoksia henkilökohtaisesti, mutta tämä on aiheuttanut myös sen, että vaatimustasoni on myös noussut. Ja tietoisuus siitä, etteivät kaikki taideteokset synnytä elämyksiä vaikka kuinka kuuluisia ja merkittäviä olisivatkaan. Niillä toki voi olla jokin muu, esim. maalaustekninen tai kulttuurihistoriallinen arvo.

Miksi Guptan näyttely ei sytyttänyt? Onhan hän kansainvälisen nykytaiteen kärkinimiä. Jotkut tahot kutsuvat Guptaa Delhin Damien Hirstiksi [1], mikä minusta se ei ole kovinkaan imarteleva nimitys. Minulle Damien Hirst assosioituu lähinnä rahantekoon, taidetehtailuun ja teosten plagiointi­syytteisiin. Väistämättä tulee mieleen kysymys: Onkohan Guptakin hankkinut nimensä nykytaiteen kärkinimenä osittain hyvillä suhteilla ja yritysten sponsorirahalla? Tämä siksi, että googlaamalla taiteilijaa internetistä löytää kyllä arvioita ja lehtijuttuja hänen teostensa rahallisen arvon kehityksestä, mutta yhtään hänen teostensa merkityssisältöjä pohtivia artikkeleita en ikävä kyllä löytänyt.

Oli niin tai näin, tuskin Gupta, ja kuka tahansa muukaan taiteen nykytaiteen supernimi, on  noussut huippukalliden gallerioiden vakiotaiteilijaksi ilman järjestelmällistä brändäystä. Siihen viittaa jo hänen ympärillee luotu klassinen taiteilijamyytti henkilöstä, joka alunperin on kotoisin Intian köyhimmältä alueelta ja elätti itseään katuteatterissa kunnes hänet ”löydettiin”. Tuntuuko tutulta? Jos ei, niin kannattaa lukaista Giorgio Vasarin kirja Taiteilijaelämäkertoja [2]. Yllättävän monella taiteen suurmiehelle on kehitelty samantapainen tausta. Hyvän tarinan merkitys brändin luomisessa ymmärrettiin jo renesanssin aikana.

Ei Guptan näyttely ole huono. Ei toki. Se kannattaa käydä katsomassa. Tyhjistä teräksisistä ruoka-astioista valmistetut esineinstallaatiot ovat hienoa silmänruokaa, kauniita ja virheettömiä. Taustalla olevat tarinat  intialaisesta arkielmästä ja perinteistä on helppo ymmärtää jopa meidän  länsimaalaisten omilla suppeilla käsityksillämme Intian kulttuurista. Minulle teokset ovat vaan jollain lailla itsestäänselittäviä itsestäänselvyyksiä. En löydä niistä tarpeeksi eletyn elämän särmää ja tunnetta, monikerroksellisuutta. Taideteoksen pohjalla olevan idean tajuaa viimeistään lukiessaan teoksen nimen. Teemat ja taidehistorialliset viitteet ovat ärsyttävän tuttuja. Miten Guptan hopeisen auton sanoma eroaa muista samantyyppisistä (ja itselleni mielenkiintoisimmista) teoksista – esimerkiksi Kaija Pavun virkatusta poliisiautosta  [2]? Mitä uutta tuo taas yksi partainen Mona Lisa kopio? Mikä on idea Andy Warholin Brillo-boxeihin viittaavassa Jeff Koons laatikkokasassa? Bodypaint kuvat taiteilijan omasta peniksesta ei säväytä eikä edes inhota. Sukuelimiä muodossa tai toisessa näkee lähes kaikissa isoissa näyttelyissä. Mietin myös, kuinka monta omaperäistä taideteosta saa ruoka-astiasta, ennen kuin idea on loppuunkulutettu?

Aina kun puhutaan ready-made taiteilijoista ja käsitetaiteilijoista, viitataan Marcel Duchampin teoksiin. Näin myös Guptan kohdalla. Yhdessä vaiheessa ainainen Duchampin ylistys alkoi jo kyllästyttämään. Eikö tosiaankaan löydy ketään muuta sisältöpohjaisen taiteen tekijää, johon voisi viitata? Sitten näin Tukholman nykytaiteen museossa jäljennöksen teoksesta The Bride Stripped Bare by Her Bachelors (1915- 1923). Seison teoksen ääressä ainakin puoli tuntia tajuamatta kahden lasilevyn väliin aseteltuja esineitä ja tuhrittuja läiskiä. Yritin lukea selityksiä ja kriitikkojen tulkintoja. Olin turhautunut ja hermostunut. Päätäni särki. Tuntui, että Duchamp nauraa Mona Lisan partaansa ja pillkaa minua tekemällä absurdeja esinekasoja. Sitten ymmärsin. Sehän se jujun juoni onkin! Ironia. Duchampin ideana ei ollut tehdä valmiista esineistä kauniita taideteoksia, vaan ironisoida sitä, mitä määrittelemme ja luokittelemme taiteeksi. Duchamp kuten muutkin dadaistit venyttivät (ja venyttävät vieläkin) sietokykymme äärirajoja tarjoamalla jotakin, joka on täysin erillään taiteen määritelmistä. Nykypäivänä tähän ei enää pääse ainakaan ilman, ettei tulisi viitatuksi Duchampin teoksiin.

Anna Tuori puolestaan tekee maalauksia, jotka venyttivät käsityskykyni äärirajoja. Teoksia on vaikeaa ja jopa mahdotonta tulkita yksiselitteisesti. Aina kun olin löytävinäni jonkin teeman tai kokonaisuuden, katseen siirtäminen toiseen yksityiskohtaan mursi aivojeni luoman loogisen tulkinnan. Teosten nimistäkään ei ollut apua. Lopulta keskityin pelkästään tutkimaan hienoa maalausjälkeä ja samalla tyhjensin mieleni kaikista ennakko-odotuksista. Aloin vain katsella teoksia mitään ajattelematta, tulkintoja etsimättä. Tällöin tajusin, että minulle Anna Tuorin maalaukset ovat lähempänä käsitetaiteen ideaa taiteen rajojen ylittämisestä kuin Guptan esine-installaatiot. Tuori ei tosin ironisoi taidemaailmaa, kuten Duchamp aikoinaan. Hänen maalauksensa vain ovat sellaisia kuin ovat tyrkyttämättä valmiita ja yksiselitteisiä tarinoita. Näiden teosten äärellä ajatukseni kuitenkin irtautuivat itse teoksista ja jouduin pohtimaan omaa suhdettani maalauksiin  ja niiden selittämättömiin ideoihin.

[1]Randeep Ramesh,The Damien Hirst of Delhi , The Guardian, 20 February 2007 http://www.guardian.co.uk/artanddesign/2007/feb/20/art.india

[2] Vasari, Giorgio: Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon. Suom. Pia Mänttäri Helsinki: Taide, 1994.
[3 ]Kaija Papu aikoo virkata poliisiauton, Täydellinen ympyrä, Tampereen Taitelijaseuran tiedotuslehti 2010/1