Saako taidemuseossa nauraa?
Kuulin kahdesta naisesta, jotka arkipäivänä lähes tyhjässä taidemuseossa olivat keskustelleet keskenään iloisesti kunnes vahti oli keskeyttänyt heidät toteamalla: ”Taidemuseossa ei saa nauraa”. Toki ymmärrän, että museossa, kuten muussakin julkisessa paikassa tulee ottaa huomioon muut vierailijat, mutta ketä iloinen keskustelu tyhjässä museossa voi häiritä – paitsi museovartijaa?
Miksi ylipäätänsä taidemuseon henkilökuntaa kutsutaan ”vahdeiksi”? Mielekkäämpää heillekin olisi toimia ”oppaina” jotka jakaisivat tietojansa teoksista halukkaille ystävällisesti hymyillen ja ammattiylpeyttä tuntien? Heillä on paljon tietoa, jota harva osaa hyödyntää. Olen aina saanut todella ilahtuneen ja ystävällisen vastauksen kysymyksiini kunhan olen vain uskaltanut lähestyä pelottavan ja turhautuneen tuntuista ”vartijaa”.
Miten taidemuseossa saa ja kuuluu käyttäytyä? Aihetta miettiessäni ja taustamateriaalia etsiessäni en uskonut löytäväni kirjallista taidemuseoetikettiä, mutta eikös sellainen löytynytkin kotisuomesta valtion taidemuseon nettisivuilta [1]!
Parhaimmillaan taidemuseo tarjoaa mukavia elämyksiä. En tässä tarkoita mitään elämystehtailua, mutta pieniä merkittäviä ja mieleenpainuvia hetkiä. Taidemuseohan on toki jo tehtävänsä puolesta institutionaalinen laitos. Toisaalta sen jopa kansainvälisen museoneuvoston mukaan tulisi tuottaa mielihyvää:
"Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään. (ICOM Statutes, Article 2: definitions). [2]
Olen aina ihastellut suuria keskieurooppalaisia taidemuseoita, jotka ovat onnistuneet muodostumaan kaupungin olohuoneiksi jonne ovat tervetulleita kaikki, varsinkin lapset. Siellä nauru ja puhe eivät ole kiellettyjä. Muistan kuinka Musee d’Orsay:ssä lapset juoksentelivat VanGoghien, Monetin, Renoirien ja muiden merkittävien taideteosten äärellä posket punaisena tehtäviään suoritellen – kuitenkin hyvin käyttäytyen ja anteeksi pyydellen, jos vahingossa törmäsivät muihin museovieraisiin. Lontoossa Tate Modernissa lapsille oli varattu keskeinen alue, jonne he voitiin jättää valvottuun tilaan piirtelemään jos vanhemmat halusivat tutustua teoksiin rauhassa. Perheille oli myös mietitty yhteisiä tehtäviä, joita suoritettiin museon lattialla istuen tai maaten kuten allaolevassa kuvassa.
Miksi ylipäätänsä taidemuseon henkilökuntaa kutsutaan ”vahdeiksi”? Mielekkäämpää heillekin olisi toimia ”oppaina” jotka jakaisivat tietojansa teoksista halukkaille ystävällisesti hymyillen ja ammattiylpeyttä tuntien? Heillä on paljon tietoa, jota harva osaa hyödyntää. Olen aina saanut todella ilahtuneen ja ystävällisen vastauksen kysymyksiini kunhan olen vain uskaltanut lähestyä pelottavan ja turhautuneen tuntuista ”vartijaa”.
Miten taidemuseossa saa ja kuuluu käyttäytyä? Aihetta miettiessäni ja taustamateriaalia etsiessäni en uskonut löytäväni kirjallista taidemuseoetikettiä, mutta eikös sellainen löytynytkin kotisuomesta valtion taidemuseon nettisivuilta [1]!
Parhaimmillaan taidemuseo tarjoaa mukavia elämyksiä. En tässä tarkoita mitään elämystehtailua, mutta pieniä merkittäviä ja mieleenpainuvia hetkiä. Taidemuseohan on toki jo tehtävänsä puolesta institutionaalinen laitos. Toisaalta sen jopa kansainvälisen museoneuvoston mukaan tulisi tuottaa mielihyvää:
"Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään. (ICOM Statutes, Article 2: definitions). [2]
Olen aina ihastellut suuria keskieurooppalaisia taidemuseoita, jotka ovat onnistuneet muodostumaan kaupungin olohuoneiksi jonne ovat tervetulleita kaikki, varsinkin lapset. Siellä nauru ja puhe eivät ole kiellettyjä. Muistan kuinka Musee d’Orsay:ssä lapset juoksentelivat VanGoghien, Monetin, Renoirien ja muiden merkittävien taideteosten äärellä posket punaisena tehtäviään suoritellen – kuitenkin hyvin käyttäytyen ja anteeksi pyydellen, jos vahingossa törmäsivät muihin museovieraisiin. Lontoossa Tate Modernissa lapsille oli varattu keskeinen alue, jonne he voitiin jättää valvottuun tilaan piirtelemään jos vanhemmat halusivat tutustua teoksiin rauhassa. Perheille oli myös mietitty yhteisiä tehtäviä, joita suoritettiin museon lattialla istuen tai maaten kuten allaolevassa kuvassa.
Olen viettänyt ikimuistoisen ja mielihyvää tarjonneen päivän Louvressa sekä taidetta katsoessa, sen kaikki ravintolat testaten (hyvä kahvila on olennainen osa taidemuseoelämystä!), eksyen museon egyptiläisen taiteen osastolle, naureskellen tahattomille performanssille eli epätoivoisille vartijoille, jotka yrittivät ottaa kiinni japanilaisturisteja jotka salaa valokuvasivat Mona Lisaa. Suuressa osassa museoita ja gallerioita (esim. Lontoon Saatchi galleriassa) valokuvaus on nykyään sallittua ilman salamaa ja jalustaa. Miksi kieltää jotain, jota on kuitenkin mahdotonta täysin valvoa? Mitäpä harmia huonolaatuisesta valokuvasta olisikaan. Kamerahan on nykyajan muistikirja, jonne tallennetaan itselle merkittäviä asioita jälkeenpäin tutkittavaksi. Lontoon Tate Modernissa seurasin ihastellen noin kuusivuotiasta tyttöä, joka huolellisesti harkiten sommitteli valokuvaa, ei seinälle ripustetusta maalauksesta, vaan lattian laattakuvioista. Ajattelin, että tuo tyttö on tuleva kuvataiteilija, koska osaa hakea visuaalisia elämyksiä omaehtoisesti jo noin pienenä.
Millainen on mielestäni hyvä taidemuseo? Siis lähinnä vierailukohteena, ilmapiirinä, paikkana ja tilana. Henkilökunnan ystävällisyys ja iloisuus on jo mainittu. Turha nipotus pois. Sallitaan nauru ja keskustelu. Nähdään museovierailija muunakin kuin mahdollisena teoksen varastajana ja tuhoajana jota täytyy "vahtia".
Millainen on mielestäni hyvä taidemuseo? Siis lähinnä vierailukohteena, ilmapiirinä, paikkana ja tilana. Henkilökunnan ystävällisyys ja iloisuus on jo mainittu. Turha nipotus pois. Sallitaan nauru ja keskustelu. Nähdään museovierailija muunakin kuin mahdollisena teoksen varastajana ja tuhoajana jota täytyy "vahtia".
Hyvän taidemuseon ensimmäinen edellytys on riittävän keskeinen sijainti - tai ainakin hyvät kulkuyhteydet. Yritimme kerran vierailla Tanskan nykytaiteen museossa ARKEN:issa (http://www.arken.dk/content/us) Sinne oli vain aivan mahdotonta päästä järkevästi ja nopeasti ilman omaa autoa. Kööpenhaminasta pääsee toki junalla Ishøjin ja sieltä olisi voinut jatkaa matkaa bussilla – jos olisi odottanut noin tunnin ankean lähiön bussipysäkillä. Ishøjin asemalta pystyi kävelemään museolle noin kolmessa vartissa. Onneksi mukana oli tarkka kartta, sillä mitään opastusta ei ollut. Reitti kulki asfalttilähiön lävitse merenrantaan mistä jatkettiin matkaa pienenpientä kinttupolkua merenrantaan. Maisemat ovat toki hienot, mutta pehmeässä hiekassa tarpominen on rasittavaa ja aikaavievää. Perille päästyämme huomasimme että museo sulkeutuisi jo kello viisi ja viimeinen bussi lähtee puolta tuntia aikaisemmin. Aikaa museovierailuun olisi siis vain vajaa tunti! Legerin näyttelyn ehti kuitenkin katsomaan sillä museo oli yllättävän pieni, eikä siellä ollut edes kahvilaa :-(. Matkustamiseen meni tuplasti enemmän aikaa kuin itse museovierailuun. (Tämä vierailu tapahtui 2005. Museon kotisivujen mukaan tiloja on saneerattu 2008–2009 joten nykytilanne voi olla parempi jopa liikenneyhteyksien kannalta).
Suomen nykytaiteen museo Kiasma on toki keskeisellä paikalla, mutta voi, niin nuhruinen ja luotaantyöntävä. Vaikeasti avattavat raskaat ulko-ovet eivät houkuttele satunnaista kävijää pistäytymään sisälle. Tila on sokkeloinen eikä museota voi kiertää johdonmukaisesti. Hienot pohjoisikkunat on piilotettu betoniseinien taakse niin, ettei luonnonvaloa tule juuri minnekään. Kahvila on meluisa, kallis ja sottainen. Ja ne vessat! Likaisen harmaa betoni ja vettä ruiskivat rumat hanat saavat monet kääntymään takaisin ja suunnistamaan läheiseen tavaratalon mukavuuslaitoksiin.
Taidemuseokisassa voiton vie ehdottomasti toinen tanskalaismuseo Louisiana. Sinne haluan mennä aina kun olen Tanskassa. Perille pääsee junalla helposti ja mukavasti. Sijainti Juutinrauman varrella on mahtava. Kun taidenäyttely on katsottu, niin voi mennä ulos nauttimaan upeasta pihasta ja vaikkapa syömään omia eväitä. Itse rakennus on hieno ja valoisa. Täällä luonnonvaloa ei pelätä vaan hyödynnetään loistavasti. Kiva kahvila ja kiinnostava museokauppa täydentävät elämyksen. Suomessa voiton vei Sara Hildenin taidemuseo ja sen hienot nykytaiteen näyttelyt. Rakennus on upealla paikalla Näsijärven rannalla. Henkilökunta on aina ystävällistä ja hymyilevää. Kahvilan herkkuvalikoima on tosin pieni, mutta senkin korvaa ystävällisyys ja palvelualttius. Museokauppaa ei ole, mutta tarjolla on museon omia julkaisuja pilkkahinnalla. Toivon todella, ettei ajatus museon siirtämisestä tulevalle Tampereen keskusareenalle toteutuisi. Tai ainakin, että nykyinen tila jää taidenäyttelytilaksi. Särkänniemen koneellinen tekoelämyspuisto oksettavine kieputuskoneineen ei saa pilata tätä Tampereen ehdottomasti parasta elämystä!!
[1] Valtiontaidemuseon www-sivut, Museovierailu koululaisille, http://www.fng.fi/koululaiset
[2] ICOM:in museomääritelmä, http://www.museot.fi/mikamuseo/icom
