Miten Taiteilijaksi tullaan?
Miten Taiteilijaksi tullaan?
On ikävää, että nykyhallituksen ja kuntapäättäjien mukaan kirjastot
ovat turhaa rahanmenoa. Jos kirjastojen lakkautus jatkuu nykytahdilla, ei
kirjastoja ole tuskin lainkaan viidentoista vuoden kuluttua! Kirjastot eivät
ole ainoastaan ”lainaamoja” vaan hyvin tärkeitä kaikenikäisten kohtaamispaikkoja
koulutustasosta tai sosiaalisesta asemasta riippumatta. Niiden merkitystä ei
lyhytnäköisesti voi mitata pelkästään rahassa. Varsinkin pienet lähikirjastot
ovat helmiä. Ne ovat mukavia pistäytymispaikkoja, joiden yllättävän monipuolisista
valikoimista löytää usein aarteita tutkittavaksi. Esimerkiksi isoista
kirjastoista vaikeasti lainattavissa olevia kirjoja sekä vanhempi kirjoja,
jotka on muualta jo heitetty roskiin.
Omasta rakkaasta lähikirjastostani löysin vuonna 1989
painetun Helena Erkkilän ja Marja Vesasen kirjoittaman kirjan: Miten taiteilijaksi tullaan. Kirjan
otsikko oli herkullinen. Miten henkilö päätyykään kuvataiteilijaksi? Mikä saa
kenenkään päätymään ammattiin, jonka tietää taloudellisesti epävarmaksi ja
henkisesti raskaaksi?
Erkkilän ja Vesasen kirja ei kuitenkaan keskity yllä mainitsemiini kysymyksiin.
Se on koottu kirjoittajien Tampereen
yliopiston sosiaalipsykologian laitokselle tekemän Pro Gradu -tutkielman
pohjalta. Kirjoittajat haastattelivat kuutta nuorta kuvataiteilijaa, joiden
valmistumisesta kuvataidekoulusta oli 1,5–5 vuotta. He olivat jo siis tehneet
valintansa kuvataiteen alalle lähtemisestä ja jo toimineet ammattitaiteilijoina
jonkin aikaa. Kirjanen keskittyykin tutkimaan millaista vastavalmistuneen
kuvataiteilijan arkinen elämä on. Kirjanen on ihan mielenkiintoinen, tosin
suppea, katsaus kahdenkymmenenkuuden vuoden takaiseen taidemaailmaan.
Kirjoittajien lähtökohta oli, ettei koulutus tee vielä
henkilöstä kuvataitelijaa. Taiteilijalla tulee olla ”nimeä”, jotta hän saa
töitään esille ja myydyksi. Kirjoittajat viittaavat sosiologi Pierre Bourdieun
mielipiteisiin, joiden mukaan esim. taiteen kenttä (kuten muutkin sosiaalisen
toiminnan kentät) on kilpakenttä. Kentän jäseniä yhdistää ja pitää koossa usko
siihen, että se mistä kamppaillaan on arvokasta (Erkkilä, Vesanen 1989, 11).
Taistelu kentällä syntyy eri asemista, joita kentällä voi saada. Jäsenet
tavoittelevat pääomaa, jolla voi olla taiteellista, taloudellista tai
sosiaalista arvoa. Taiteen ”kilpakentällä” käydään mm. taistelua esimerkiksi
vallasta määrätä mikä on ”hyvää taidetta”.
Bourdieun mukaan kukaan ei yksin kykene
tekemään itsestään taiteilijaa, vaan siihen tarvitaan taiteen kenttään
integroituminen. Taideteoksen statuksen määrittää hyvin usein taiteilijan nimi
ja tämän nimen arvon määrittää puolestaan taiteen kenttä. Kuvataiteen kenttään
kuuluvat mm. muut kuvataiteilijat ja heidän teoksensa, taidekriitikot,
taidehistorioitsijat, taideyleisö ja ne jotka hyötyvät taiteen tuotannosta ja
osallistuvat siihen. Bourdieun käsitykseen on helppo yhtyä. Tuskin kukaan nykypäivänä
uskoo taiteilijakuvaan, jonka mukaan taiteilijaksi tullaan inspiraation
siivittämällä yksinäisellä puurtamisella ilman suhdeverkostoja?
Suomessa ammattitaiteilijaksi tullaan yleensä taidekoulujen
kautta. Toki on itseoppineita, mutta heidän integroituminen taidekenttään on
huomattavasti vaikeampaa. Taidekoulun
käyminenkään ei yksinään riitä. Suomessa matrikkelitaiteilijan edellytyksenä on
kuuluminen valtakunnallisiin ammattiliittoihin, taiteellisen työn taso,
ammattimainen ja aktiivinen toiminta kuvataiteilijana, kuvataidekoulutus, näkyvä
näyttelytoiminta, keskeisiin kokoelmiin hankitut teokset sekä taiteilijalle
myönnetyt apurahat ja palkinnot kuvataiteen alalta (http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/fi/valintaperusteet.html).
Teoksia on saatava esille valtakunnallisiin näyttelyihin. Yksityisnäyttelyt ja
paikalliset yhteisnäyttelyt ovat tärkeitä varsinkin apurahoja haettaessa.
Aloittelevalle kuvataiteilijalle tilanne on ristiriitainen.
Hänen on itse maksettava työmateriaalit, työtilat, näyttelytilat voidakseen
tehdä taideteoksia, joilla osallistuu näyttelyihin, jotta saa teoksia myytyä ja
jotta saisi apurahoja. Toisin kuin palkkatyöläisen kaikki on kustannettava
itse. Toisin kuin yrittäjän, aloitteleva taiteilija ei voi saada ”starttirahaa”,
joilla voisi kustantaa toimintansa ennen kuin työstä saa mitään tuloja. Aloittelevat kuvataiteilijat toimivatkin
köyhyysloukussa muita töitä tehden, jotta pystyvät rahoittamaan omassa ammatissa
toimimistaan. Tämä oravanpyörä ei ole muuttunut mitenkään kahdessakymmenessäkuudessa vuodessa. Olisikin
mielenkiintoista tietää, kuinka moni kuvataiteilijaksi valmistuva jaksaa jatkaa
valitsemallaan uralla. Mitä nyt kuluu kirjassa haastatelluille Karille,
Santulle, Vesalle, Henrikille, Annelle ja Elinalle? Toimivatko he vielä
kuvataiteilijoina? Ovatko heidän tavoitteensa toteutuneet?
Erkkilän ja Vesasen kirja on sisällöllisesti sekava, sillä se
käsittelee taiteen tekemisen pyyteettömyyttä, keskustelee kuvataiteen
hyödyistä, tutkii taiteilijan arkea ja sosiaalista elämää, taiteilijaidentiteetin
muodostumista, muiden ihmisten suhtautumista kuvataiteilijoihin sekä kuvaa taiteilijoiden
taloudellisista selviytymisstrategioista. Paljon on saatu asiaa 114 sivuun A5:n
kokoiseen kirjaan. Parempi nimi kirjalle olisikin ehkä ollut: Miten taiteilijana eletään? Kysymykseen
Miten taiteilijaksi tullaan? ei ole löydy
yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Polkuja on niin monia. Taidon, lahjakkuuden ja
tiedon lisäksi tarvitaan sinnikkyyttä, sitkeyttä, kykyä sietää taloudellista ja
henkistä epävarmuutta sekä eteenkin luottamusta omaan tekemiseen.
Vaikka osa kirjan sisällöstä tuntuukin auttamattomasti
vanhentuneelta[1],
kirja toimi hyvänä ajatusten herättelijänä. Mielessäni pyöriikin jo pari uutta
kirjoituksen aihetta. Kovin harvalla on esimerkiksi tietoa kuvataiteilijan
arjesta ja työn vaatimuksista. Teosten valmistaminen on vain osa
ammattitaiteilijan työnkuvaa. Tätä olisi mielenkiintoista avata oman
työskentelyni kautta.
Kuva omasta työympäristöstäni.
Kirjan yllättävintä antia oli loppuyhteenveto, jossa
esitetään hyvin selkeitä ja konkreettisia parannusehdotuksia kuvataiteilijan
toimeentuloon. Kirjassa kuvataan idea prosenttitaiteesta, taiteilija/kansalaispalkasta
(tosin eri termein), taiteilijavetoisten gallerioiden tukeminen. Nämä ideat
ovat olleet näköjään keskustelun aiheina jo neljännesvuosisata sitten.
Helena Erkkilä ja Marja Vesanen 1989, Miten Taiteilijaksi Tullaan, Helsinki:Painokaari oy
[1] Tekstistä
huomaa, että se on kirjoitettu ennen 1990-luvun lamaa. Oli jopa toivo, että taideteosten
myynnillä pystyi rahoittamaan toimeentulonsa, sillä varsinkin pankit ja
vakuutuslaitokset ostivat ahkerasti taidetta kokoelmiinsa!
