torstai 30. heinäkuuta 2015

Miten Taiteilijaksi tullaan?

Miten Taiteilijaksi tullaan?


On ikävää, että nykyhallituksen ja kuntapäättäjien mukaan kirjastot ovat turhaa rahanmenoa. Jos kirjastojen lakkautus jatkuu nykytahdilla, ei kirjastoja ole tuskin lainkaan viidentoista vuoden kuluttua! Kirjastot eivät ole ainoastaan ”lainaamoja” vaan hyvin tärkeitä kaikenikäisten kohtaamispaikkoja koulutustasosta tai sosiaalisesta asemasta riippumatta. Niiden merkitystä ei lyhytnäköisesti voi mitata pelkästään rahassa. Varsinkin pienet lähikirjastot ovat helmiä. Ne ovat mukavia pistäytymispaikkoja, joiden yllättävän monipuolisista valikoimista löytää usein aarteita tutkittavaksi. Esimerkiksi isoista kirjastoista vaikeasti lainattavissa olevia kirjoja sekä vanhempi kirjoja, jotka on muualta jo heitetty roskiin.

Omasta rakkaasta lähikirjastostani löysin vuonna 1989 painetun Helena Erkkilän ja Marja Vesasen kirjoittaman kirjan: Miten taiteilijaksi tullaan. Kirjan otsikko oli herkullinen. Miten henkilö päätyykään kuvataiteilijaksi? Mikä saa kenenkään päätymään ammattiin, jonka tietää taloudellisesti epävarmaksi ja henkisesti raskaaksi? 

Erkkilän ja Vesasen kirja ei kuitenkaan keskity yllä mainitsemiini kysymyksiin. Se on koottu kirjoittajien Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselle tekemän Pro Gradu -tutkielman pohjalta. Kirjoittajat haastattelivat kuutta nuorta kuvataiteilijaa, joiden valmistumisesta kuvataidekoulusta oli 1,5–5 vuotta. He olivat jo siis tehneet valintansa kuvataiteen alalle lähtemisestä ja jo toimineet ammattitaiteilijoina jonkin aikaa. Kirjanen keskittyykin tutkimaan millaista vastavalmistuneen kuvataiteilijan arkinen elämä on. Kirjanen on ihan mielenkiintoinen, tosin suppea, katsaus kahdenkymmenenkuuden vuoden takaiseen taidemaailmaan.

Kirjoittajien lähtökohta oli, ettei koulutus tee vielä henkilöstä kuvataitelijaa. Taiteilijalla tulee olla ”nimeä”, jotta hän saa töitään esille ja myydyksi. Kirjoittajat viittaavat sosiologi Pierre Bourdieun mielipiteisiin, joiden mukaan esim. taiteen kenttä (kuten muutkin sosiaalisen toiminnan kentät) on kilpakenttä. Kentän jäseniä yhdistää ja pitää koossa usko siihen, että se mistä kamppaillaan on arvokasta (Erkkilä, Vesanen 1989, 11). Taistelu kentällä syntyy eri asemista, joita kentällä voi saada. Jäsenet tavoittelevat pääomaa, jolla voi olla taiteellista, taloudellista tai sosiaalista arvoa. Taiteen ”kilpakentällä” käydään mm. taistelua esimerkiksi vallasta määrätä mikä on ”hyvää taidetta”.  

Bourdieun mukaan kukaan ei yksin kykene tekemään itsestään taiteilijaa, vaan siihen tarvitaan taiteen kenttään integroituminen. Taideteoksen statuksen määrittää hyvin usein taiteilijan nimi ja tämän nimen arvon määrittää puolestaan taiteen kenttä. Kuvataiteen kenttään kuuluvat mm. muut kuvataiteilijat ja heidän teoksensa, taidekriitikot, taidehistorioitsijat, taideyleisö ja ne jotka hyötyvät taiteen tuotannosta ja osallistuvat siihen. Bourdieun käsitykseen on helppo yhtyä. Tuskin kukaan nykypäivänä uskoo taiteilijakuvaan, jonka mukaan taiteilijaksi tullaan inspiraation siivittämällä yksinäisellä puurtamisella ilman suhdeverkostoja?

Suomessa ammattitaiteilijaksi tullaan yleensä taidekoulujen kautta. Toki on itseoppineita, mutta heidän integroituminen taidekenttään on huomattavasti vaikeampaa. Taidekoulun käyminenkään ei yksinään riitä. Suomessa matrikkelitaiteilijan edellytyksenä on kuuluminen valtakunnallisiin ammattiliittoihin, taiteellisen työn taso, ammattimainen ja aktiivinen toiminta kuvataiteilijana, kuvataidekoulutus, näkyvä näyttelytoiminta, keskeisiin kokoelmiin hankitut teokset sekä taiteilijalle myönnetyt apurahat ja palkinnot kuvataiteen alalta (http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/fi/valintaperusteet.html). Teoksia on saatava esille valtakunnallisiin näyttelyihin. Yksityisnäyttelyt ja paikalliset yhteisnäyttelyt ovat tärkeitä varsinkin apurahoja haettaessa.

Aloittelevalle kuvataiteilijalle tilanne on ristiriitainen. Hänen on itse maksettava työmateriaalit, työtilat, näyttelytilat voidakseen tehdä taideteoksia, joilla osallistuu näyttelyihin, jotta saa teoksia myytyä ja jotta saisi apurahoja. Toisin kuin palkkatyöläisen kaikki on kustannettava itse. Toisin kuin yrittäjän, aloitteleva taiteilija ei voi saada ”starttirahaa”, joilla voisi kustantaa toimintansa ennen kuin työstä saa mitään tuloja.  Aloittelevat kuvataiteilijat toimivatkin köyhyysloukussa muita töitä tehden, jotta pystyvät rahoittamaan omassa ammatissa toimimistaan. Tämä oravanpyörä ei ole muuttunut mitenkään kahdessakymmenessäkuudessa vuodessa. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka moni kuvataiteilijaksi valmistuva jaksaa jatkaa valitsemallaan uralla. Mitä nyt kuluu kirjassa haastatelluille Karille, Santulle, Vesalle, Henrikille, Annelle ja Elinalle? Toimivatko he vielä kuvataiteilijoina? Ovatko heidän tavoitteensa toteutuneet?

Erkkilän ja Vesasen kirja on sisällöllisesti sekava, sillä se käsittelee taiteen tekemisen pyyteettömyyttä, keskustelee kuvataiteen hyödyistä, tutkii taiteilijan arkea ja sosiaalista elämää, taiteilijaidentiteetin muodostumista, muiden ihmisten suhtautumista kuvataiteilijoihin sekä kuvaa taiteilijoiden taloudellisista selviytymisstrategioista. Paljon on saatu asiaa 114 sivuun A5:n kokoiseen kirjaan. Parempi nimi kirjalle olisikin ehkä ollut: Miten taiteilijana eletään? Kysymykseen Miten taiteilijaksi tullaan? ei ole löydy yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Polkuja on niin monia. Taidon, lahjakkuuden ja tiedon lisäksi tarvitaan sinnikkyyttä, sitkeyttä, kykyä sietää taloudellista ja henkistä epävarmuutta sekä eteenkin luottamusta omaan tekemiseen.

Vaikka osa kirjan sisällöstä tuntuukin auttamattomasti vanhentuneelta[1], kirja toimi hyvänä ajatusten herättelijänä. Mielessäni pyöriikin jo pari uutta kirjoituksen aihetta. Kovin harvalla on esimerkiksi tietoa kuvataiteilijan arjesta ja työn vaatimuksista. Teosten valmistaminen on vain osa ammattitaiteilijan työnkuvaa. Tätä olisi mielenkiintoista avata oman työskentelyni kautta.

Kuva omasta työympäristöstäni. 

Kirjan yllättävintä antia oli loppuyhteenveto, jossa esitetään hyvin selkeitä ja konkreettisia parannusehdotuksia kuvataiteilijan toimeentuloon. Kirjassa kuvataan idea prosenttitaiteesta, taiteilija/kansalaispalkasta (tosin eri termein), taiteilijavetoisten gallerioiden tukeminen. Nämä ideat ovat olleet näköjään keskustelun aiheina jo neljännesvuosisata sitten.

Helena Erkkilä ja Marja Vesanen 1989, Miten Taiteilijaksi Tullaan, Helsinki:Painokaari oy






[1] Tekstistä huomaa, että se on kirjoitettu ennen 1990-luvun lamaa. Oli jopa toivo, että taideteosten myynnillä pystyi rahoittamaan toimeentulonsa, sillä varsinkin pankit ja vakuutuslaitokset ostivat ahkerasti taidetta kokoelmiinsa!

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Jos haluat olla trendikäs taiteilija – älä piirrä paperille


JOS HALUAT OLLA TRENDIKÄS TAITEILIJA - ÄLÄ PIIRRÄ PAPERILLE


Olen piirtäjä, haluan piirtää ja haluan myös tuoda esille piirroksiani.  Piirros on konkreettinen esine. Se on materiaa: pintaa, jolle piirtyy jälkiä. Teokseni muodostuvat pienien yksityiskohtien muodostamista kokonaisuuksista. Ne on tehty ajan kanssa ja ne myös vaativat aikaa katsojalta. Niiden äärellä tulee viipyä; työntää nenä kiinni paperiin, katsoa kauempaa ja havaita kokonaisuuksia, muodostaa omia merkityksiä ja tarinoita.


                                          4piiR2 2015. Piirrosinstallaatio

Teosteni yhteydessä olen kuullut samat kysymykset ja kommentit aina uudelleen ja uudelleen: ”Miksi piirrät paperille? Nämä olisivat komeita projisoituna tai video­teoksina”. En usko, että paperille piirtämäni teokset olisivat näyttävämpiä sähköisessä muodossa. Koen, että ne menettäisivät ominais­luonteensa ja niistä tulisi vain merkityksettömiä kuvia virtuaalimaailman tylsään kuvatulvaan. Digitaaliseen muotoon skannattu pieni­piirteinen piirros menettää herkkyytensä yksityiskohtien hävitessä ja hieno­varaisten kontrastien hukkuessa rajoitettuun väriavaruuteen. Vielä kurjemmin käy kun digitoitu kuva projisoidaan vääränkokoisena suttuiselle valkokankaalle huonolla resoluutiolla. Valkokankaalla näkyvä kuva teoksestani ei ole piirros. Se on projisointi piirroksesta otetusta kuvasta. Siinä on merkittävä ero. 

Teos (oli se piirros, maalaus, valokuva tai videoanimaatio) on ensisijaisesti ilmaisuvälineensä ilmentymä. Teoksen sisältö ja se millä välineellä sisältö on ilmaistu ovat erottamattomat. Jos haluan tehdä videoanimaatioita ja digitaalisia piirroksia käytän tähän tarkoitukseen suunniteltuja välineitä. (Olen esimerkiksi ohjelmoinut processing- ohjelmointikielellä musiikin mukaan muuntuvia piirrosanimaatioita .)

Haluan, että paperille piirtämäni piirrokseni koetaan fyysisesti paikan päällä. Katseluun tarkoitettu tila on olennainen osa kokemusta. Tilan ei tarvitse olla galleria, mutta hyvään galleriatilaan pystyy rakentamaan rauhallisen ja teosten maailmaan sopivan tunnelman.

On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka piirroksiini suhtaudutaan. Olen saanut hyvin paljon positiivista palautetta. Teosteni äärellä viivytään ja moni on kertonut innostuneensa itsekin tarttumaan kynään. Viimeisen näyttelyni yhteydessä kuulin galleriavalvojalta, että eräskin henkilö oli viipynyt gallerian ikkunan takana kauan katsellen teoksiani ennen kuin hän oli rohkaistunut avaaman gallerian oven ja astumaan galleriaan – ensimmäistä kertaa elämässään.



                                          Ylinen 2015.  Piirros paperille 150 x 115 cm.

Olen myös kokenut, miten tekemistäni mitätöidään. Olen esimerkiksi saanut ohjeita taiteen tohtorilta kuinka minun pitäisi siirtyä tekemään graffitteja, tai videoita, tai edes piirtää suoraan gallerian seinään!  (Eli siirtyä tekemään samaa kuin lukuisat muut nykytaiteilijat.) Olen jopa saanut erään taidemuseon amanuenssilta (joka on koulutukseltaan taidehistorioitsija, ei kuvataiteilija), ohjeita minkä aiheisia teoksia minun pitäisi tehdä. Ei ainakaan tarinallisia! 

Mietin, miksi näiden henkilöiden arvostelu kohdistui pääasiassa tekemisen tapaani (piirtämiseen paperille) ja aihevalintaani? Mielestäni kritiikki pitää antaa aina teoksen lähtökohdista. Arvostelun keskiössä ei pitäisi olla valittu tekemisen tapa vaan se miten teosteni idea ja sisältö välittyy katsojalle. Olen piirtäjä ja piirrän kynällä paperille. Se on tapani toimia. Toivon, että teoksiani arvioidaan niiden sisältämien ideoiden sekä työskentelyni (piirtämisen) lähtökohtiin ja tavoitteisiin perehtyen. Ikäväkyllä koen, että arvionnin anti oli vain pintapuolisia toteamuksia: "Näkee, että tähän on mennyt paljon aikaa." Alinen -teos sivuutettiin kommentilla: ”Kuvassa on jotain stagliitteja, mutta eivät ne ole kiinnostavia.” Prosessipiirtämisen idealla valmistamani kolmiulotteiset pallopiirrokset olivat "sisustuspalloja" ilman perusteluja 




Alinen 2015.  Piirros paperille 150 x 115 cm.


Minua ei haittaa se, ettei teoksistani pidetä. Jokaisella on oma makunsa ja käsitysmaailmansa. Kritiikki on aina paikallaan jos ja kun se sisältää myös rakentavat perustelut esitettyihin mielipiteisiin ja toteamuksiin. Haluaisin kuitenkin taiteen ammattilaiseksi itseään kutsuvilta arvostelijoilta ammattitaitoista ja ammattimaista palautetta. Löytävätkö he yhtymä­kohtia taide­historiaan, muihin nykypiirtäjiin ja suuntauksiin kuten prosessipiirtämiseen yms. Kuinka hyvin olin onnistunut omissa tavoitteissani? Mitkä asiat teoksissa toimivat suhteessa omaan intentiooni ei niinkään arvostelijan makumaailmaan? Tällöin minulla on mahdollisuus pohdiskella omia lähtökohtiani suhteessa arvostelijan näkemyksiin. 

Taiteen arviointi vaatii laajaan tietotaidon lisäksi hyvää perehtymistä aiheeseen. Saamani kommenttien perusteella mietin, kuinka moni suomalaisessa taidekentässä on tutustunut nykypiirtämisen ideoihin, taustoihin ja käsitteisiin. Kuinka hyvin piirtämisen roolista nykytaiteesta ylipäänsä tiedetään Suomessa? Opin, ettei piirtämiseen ei vieläkään oikein osata suhtautua muuna kuin jonkin muun taiteel­lisen ilmaisun apuvälineenä. Vaikutelmakseni jäi, ettei piirtäminen paperille ole salonkikelpoista nykytaidetta - ainakaan kaikille.

Olen toiminut taiteen alalla ammattilaisena jo sen verran kauan, että osaan jättää merkityksettömät kommentit omaan arvoonsa. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Saamani palaute vahvistaa, että olen oikeilla jäljillä ja aion jatkaa piirtä­mistäni entistäkin suuremmalla innolla. Miksi tekisin samaa kuin muut tullakseni hyväksytyksi? Kopioapinoita riittää. Miksi toistaisin jo olemassa olevaa kun voi tehdä itselleni mielenkiintoista, vaikkakaan ehkei helposti kategorisoitavaa taidetta? Tärkeätä minulle on kehittää omaa näkemystäni, omaa linjaani ja toimintamalliani. Hyvä taide syntyy pitkälinjaisen työn tuloksena. Hyvä taide ei synny tietyn nykytaidenormilaatikon sisällä kikkaillen eikä taidemaailmaa trendimaakareita kosiskellen.  

Olen jo aiemminkin kirjoittanut omilla jaloilla seisomisen vaikeudesta: 


"Taiteilijakin on vain ihminen ja hän elää samassa maailmassa ja samoilla ehdoilla kuin muutkin ihmiset. Tämä tarkoittaa, että hän imee vaikutteita ympäristöstään ja on yhtä altis "trendeille" kuin Matti Meikäläinenkin. Monet taiteilijat eivät haluaisi välittää siitä, mitä heistä ajatellaan, mutta itse asiassa se on heille kovin tärkeää. "Hyvän" taiteen tekemisen tarve suuri. Ernst Billgren toteaa kirjassa Mitä on taide seuraavasti: "Hyvin tekemisen tarve kääntää huomion pois siitä mistä ihminen on varsinaisesti kiinnostunut ja luotsaavat hänet aina kulloinkin vallitsevien ja yhteisesti hyväksyttyjen ihanteiden keskelle. Parempi tehdä jotakin ja koettaa sen jälkeen olla sitä mieltä, että hyvin meni. ... Jos taidehistoriallisesti merkittäviksi luokitellut taiteilijat olisivat yrittäneet tehdä hyvin sen sijaan että tekivät tosissaan, eivät he olisi niin merkittäviä. Hyvin tekemisen halun voi rinnastaa itsesensuuriin." (Billgren 2010)

Piirroksiini kannattaa tulla tutustumaan ja muodostamaan oma käsityksesi elokuussa Galleria Rongaan Tampereelle, 22.8. - 10.9.2015. Kuten edellä totesin,teokseni ovat parhaimmillaan itse koettuna paikan päällä. Esimakua voi toki saada www-sivujeni kautta:  www.outiaho.fi 

lauantai 24. tammikuuta 2015

Hiljaiseloa


Tämä blogi on viime aikoina ollut hiljaiselossa. Ei sen takia ettenkö olisi kirjoittanut - ja paljon. 

============

Olen mm. opiskellut ammatillisen opettajan  pätevyyden. Sen puitteissa tuli kirjoteltua raportteja, esseitä yms. Opintoihin kuuluin myös kirjallinen kehityshanke (eli "lopputyö"). Kirjoitelmaa vaan ei voi sanoa lopputyöksi, koska ammatillisen opettajan päteyys ei ole virallinen tutkinto, vaikka antaakin esim. opettajan pedagogisen pätevyyden.

Kehittämishankkeessa kartoitin aikuisten kuvataidekoulutukseen liittyviä pedagogisia haasteita. Tarkoituksenani oli selvittää, mitä asioita on huomioitava kun kuvataidetta opetetaan aikuisille. Idea aiheeseen syntyi huomatessani, että aikuisille suunnattua kuvataidekoulutusta on tutkittu hyvin vähän aikuispedagogiikan näkökulmasta. Kuvataidekoulutuksen ja -pedagogiikan tutkimus sekä kuvataideopettajakoulutus painottuvat lasten ja nuorten taidekasvatukseen.


Tein kehityshankkeeni aiheesta :  Aikuisten kuvataideopetuksen pedagogiset haasteet. Tämän tekstin voit halutessasi ladata täältä. 

============

Keväällä 2013 aloitin kuvataiteen AMK tutkinnon Turun Taideakatemiassa aikuiskoulutuksena. Tarkoituksenani on valmistua nyt keväällä 2015. Olen jo kirjoittanut ja hyväksyttänyt kirjallisen opinnäytteeni aiheesta: Jälkikuvia - piirros nykytaiteessa. Tämä opinnäyte  on julkaistu Theseus tietokannassa osoitteessa:  http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2014112516729 
  
Kuvataiteilijan AMK tutkinnon opinnäyte koostuu kirjallisesta osasta ja taiteellisesta osasta. Kirjallinen osa on suppeahko, joten kaikkia piirtämiseen liittyviä teorioita ja käsitteitä en pystynyt käsittelemään laajasti. Tarkoitukseni on palata oman työskentelyni kannalta mielenkiintoisimmiksi osoittautuneisiin  pohdintoihin lähitulevisuudessa kunhan saan kuvataiteilijan tutkintoni valmiiksi. 

Ehkäpä julkaisen pohdintojani myös tässä blogissa.