Maalauksen Olotila Ok!?
Huomioita ja mietiskelyjä
valokuvan käytöstä maalaustaiteessa näyttelyn Olotila OK! pohjalta
(Olotila OK! ja muuta uutta taidetta 11.9.–21.11.2010, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere )
Tutustumiseni Olotila OK! -näyttelyyn alkaa Tamara Piilolan Suo - teoksen edessä. Tämä kuten muutkin Tamaran maalaukset ovat näyttäviä ja helposti lähestyttävä. Selkeät väripinnat, tarkasti harkittu sommittelu, värit kuin suoraan Pantonen värikartasta. Teosta katsellessani mietin: ”Onkohan taiteilija mahdollisesti graafinen suunnittelija?” Näyttelyoppaan mukaan teokset ovatkin suunniteltu valokuvien pohjalta tietokoneella ja maalattu tarkan digitaalisen luonnoksen mukaan kankaalle. Jään pohtimaan, mitä lisäarvoa teokselle tuo sen siirtäminen kankaalle öljyväreillä? Jos pohjatyö on jo tehty tietokoneella, niin miksi taiteilija ei tehnyt töistään digivedoksia maalauksen sijasta? Mikä rooli jää maalausprosessille ja siveltimelle?
Luultavasti Minna Jatkolakin käyttää tietokonetta apuvälineenään. Hänen teostensa värimaailma on kuin suoraan tietokoneruudusta lainattua. Iso kuvapinta ja yksityiskohtien runsaus antaa katsojalle vapauden samaistua tuttuihin populaarikulttuurin hahmoihin ja löytää itselleen merkityksellisiä tulkintoja yhteiskuntakriittisyydestä aina yksilön syrjäytyneisyyteen. Kuten Tamara Piilolankin teoksissa, myös Minna Jatkolan teoksissa kankaalla ja siveltimellä on mielestäni vain välineellinen arvo. Teokset olisi yhtä hyvin voitu toteuttaa muullakin medialla – ehkäpä ei kuitenkaan näin isokokoisina.
Riikka Lenkkerinkin ihmishahmot ovat selvästi maalattu valokuvien pohjalta, sillä ne tuijottavat ulos kuvapinnasta poseeraten kameran linssille. Maalausten henkilöt eivät välttämättä ole samasta valokuvasta ja samasta tilasta. Eri valokuvista yhdistelyn huomaa varjojen epäjohdonmukaisuuksista. Esimerkiksi teoksessa Isä ja Minä naiseen kohdistuu valo vasemmalta sivulta ja isään ylhäältä päin. Ehkäpä tämä on tarkoituksellista, mutta itse koin teosten ihmiskuvaukset jollain tavalla epäaitoina – realistisina, mutta persoonattomina.
Näyttelyopas kertoi Riitta Lenkkerin sanononeen käyttävänsä valokuvaa, koska kuvatuilla henkilöillä ei ole ollut aikaa asettua malliksi. Onhan tämäkin yksi, vaikkakin surullinen, syy tukeutua valokuvan apuun. Miksi ihmisillä on liian kiire pysähtyä hetkeksi, jotta tulisivat ikuistettua taideteokseen, jonka elinikä on luultavasti pidempi kuin kohteen itsensä?
Erno Enkenberg jatkaa samaa “valokuvamaalauksen” linjaa. Teosten lähtökohtana on aina valokuva, jota on käsitelty sitä tietokoneella, heijastettu kankaalle ja maalattu lopulliseen muotoonsa. Tässä ei ole mitään uutta. Valokuvausta on käytetty maalausten tekemisen apuvälineenä jo camera obscuran keksimisestä alkaen. 1800- luvun taiteilijatkin hyödynsivät valokuvia muotokuvien tekemisessä – jotkut jopa kehittämällä valokuvan kankaalle ja maalamalla sen päälle [1].
Miksi maalata valokuva kankaalle? Miksi siirtää kolmiulotteinen maailma epätäydellisen linssin kautta kaksiulotteiseen kuvaan ja edelleen kopioimalla kaksiulotteiselle pinnalle? Menetetäänkö tässä prosessissa jotain olennaista? Valokuvan ja tietokoneen käyttö maalauksen apuna on mahdollisuus, mutta sen puutteet on hyvä tunnistaa. Mikään kameran linssi ei vedä vertoja ihmissilmän dynamiikalle eikä kameroiden tuottamat väriavaruudet kohtaa todellisuutta [2].
Enkenberg itse perustelee valokuvan käyttöä pyrkimyksenä tuottaa teoksia, joita pitää katsoa sekä maalauksen että valokuvan viitekehyksen kautta. Enkenberg toteaa seuraavasti:
”Jos maalaus pohjautuu valokuvaan, se kertoo paitsi maalauksen myös valokuvan todellisuudesta. Yleistäen voisi sanoa valokuvan esittävän totuuden, vaikkei asia käytännössä ole näin yksinkertainen. Jos maalauksen ei uskota kertovan totuutta, sillä ei myöskään ole kykyä johtaa harhaan tai valehdella. Jos teoksen tekotapa on katsojalle epäselvä, joutuu katsoja arvioimaan teosta mahdollisten vaihtoehtojen mukaan. Kun tekotapa, media, selviää, teoksen havainnointiin jää aiempi moniselitteisyys. Silloin teos ylittää oman mediumin rajansa. [3]”
Enkenbergin teoksen tekotapaa painottava näkemys on hämmentävä. Verrattuna maalaukseen, valokuvalla on toki vahvempi informatiivinen arvo, mutta en usko kenenkään enää uskovan sen totuudellisuuteen. Valokuvathan ovat ympäristöstään irrotettuja ja rajattuja, linssin läpi projisoituja tulkintoja. Kaikki kuvat ovat omalla tavallaan keinotekoisia, olivat ne maalauksia tai valokuvia.
Ehkäpä Enkenberg viittaa Gerhard Richteriin, jonka teokset ovat usein suureen kokoon maalattuja valokuvia. Richterin mukaan valokuviin sisältyy totuutta, sillä ne sitovat meidät historiaan. Myös esineillä on todellisuus, jonka valokuva välittää. Richter on perustellut valokuvan käyttöä sillä, että se vapauttaa taidetta koskevista ennakkokäsityksistä. Valokuvan maalaamisessa saattaa unohtaa kaiken, mitä taiteesta pitää tietää, kuten värinkäytön, sommittelun tai tilan luomisen säännöt. Valokuva on täydellinen kuva, mutta sillä ei ole esineenä kunnollista paikkaa kulttuurissamme. Richter on halunnut sanojensa mukaan tehdä valokuvan päteväksi ja näkyväksi maalaamalla sen. Hän siis käyttää maalaustaidetta valokuvan hyväksi, eikä päinvastoin, kuten yleensä on asianlaita. [4] [5]
Richterin mietinnät valokuvan roolista ovat mielestäni jo hieman vanhentuneet. Valokuvausta on aina pidetty taiteena, koska alusta asti valokuvaajien tavoitteena on ollut vahva visuaalinen ilmaisu, riippumatta siitä kuvasivatko he muotokuvia vai lehtikuvia. Valokuvahan on saanut jo oman vahvan itsenäisen roolinsa nykytaiteessa ja siitä on tullut yhtä riippuvainen ennakkokäsityksistä kuin mikä tahansa muukin taiteenmuoto.
Itselleni valokuvaus on hyvä luonnostelun ja havainnoinnin väline. Valokuvan avulla voi kehitellä ajatuksia, ideoita, palauttaa mieleen tapahtumaketjuja. Kamera pysäyttää linssiinsä mikroskooppisia yksityiskohtia, joita ihmissilmä ei pysty havaitsemaan. Hanna Jaanison kiteyttää havainnon merkityksen osuvasti:
”Ensin on havainto, sitten joku ajatus ja idea, sitten materiaali. Tarvitsen aina havainnon turvaa, jotakin yksityiskohtaa, hajua, värisävyä, mistä ottaa kiinni. Ja siitä teos syntyy, ikään kuin jatkaa jo olemassa olevaa tarinaa.” [6]
Yhtä kaikki, Sara Hildénin taidemuseon näyttely oli hyvä katsaus Suomen nykytaiteeseen, jossa maalaus ja valokuva ovat linkittyneet erottamattomasti toisiinsa. Taide elää ajassa ja siihen vaikuttavat ajan ilmiöt. Me elämme kuvatulvan keskellä mediaviidakossa. Populaarikulttuurin hahmoja, graffiitteja ja mainosgrafiikkaa ei voi välttää näkemästä päivittäisessä elämässä. Mika Karhun mukaan taiteen kuvasto on siirtynyt osaksi tiedonvälitystä [7]. Nykytaide elää median kuvastossa ja on siitä riippuvainen. Luomme suhteita taideteoksiin, joita olemme nähneet vain näyttelyluetteloiden sivuilla - valokuvina.
[1] Photography Encyclopedia: painting and photography, Nancy Roth, http://www.answers.com/topic/painting-and-photography
[2] The eye and the Camera, http://www.luminous-landscape.com/columns/eye-camera.shtml
[3] Kuvan Kevät 14.5.–7.6.2009, kuvataideakatemian lopputyönäyttely, http://www.kuvankevat.fi/2009/taitelijat/erno-enkenberg/
[4] Gerhard Richter - maalaustaide valokuvan palveluksessa, Irmeli Hautamäki, Taide 3/03, s. 26 - 29. http://mustekala.kaapeli.fi/artikkelit/1128593377/index_html
[5] Gerhard Richer Survey,Gerhard Richer 2001, Köln : König, 2001
[6] Tapaa kuvanveistäjä Hanna Jaanisoon Sara Hildénin taidemuseossa, Matliisa Lehtinen 11.10.2010 http://www.tampere.fi/kulttuurijamuseot/ajankohtaista/5tOgCOfoq.html
[7] Kulttuurisen kodittomuuden sietokyky, Mika Karhu, Taide 1/04
